Lahja ja kommuunio: Kupczakin kirja ruumiin teologiasta

(Uudelleenjulkaisu ja päivitys Johannes Paavali II:n kanonisaation kunniaksi. Aiempi versio julkaistu sivustolla Johannes Paavali II)

Emil Anton

Johannes Paavali II:n tunnetuimman elämäkerran A Witness to Hope kirjoittaja George Weigel totesi kuuluisasti, että Johannes Paavali II:n ruumiin teologia on kuin teologinen aikapommi, joka räjähtäisi joskus kolmannella vuosituhannella. Weigelin ennustus näyttää käyvän toteen, sillä vuosien 1979 ja 1984 välillä pidetyt ruumiin teologia -katekeesit saivat odottaa 2000-luvulle asti päästäkseen kunnolla julkisuuteen ja teologisen tutkimuksen sekä popularisoinnin kohteeksi.

Englanniksi, suomeksi, puolaksi

Tietynlaisena pioneerina on toiminut englannin kielellä Christopher West, joka on kirjoittanut mm. kommentaarin ruumiin teologiaan ja helposti luettavan yleisesityksen nimeltä Theology of the Body for Beginners. Suomeksi on ilmestynyt Katolisen tiedotuskeskuksen julkaisemana Jason Lepojärven johdatus ruumiin teologiaan (Ruumis Jumalan kuvana).

Jopa Puolassa ruumiin teologia on ollut pitkään melkoisen hämärän peitossa, mutta viime vuosikymmenen aikana aikapommi on alkanut tikittää tihenevään tahtiin. Vuonna 2006 Krakovan Johannes Paavali II -yliopiston teologisen antropologian professori, dominikaani-isä Jarosław Kupczak julkaisi tutkimuksensa Dar i komunia – teologia ciała w ujęciu Jana Pawła II.

Lisäksi kapusiini-isä Ksawery Knotz on saanut suoranaisen katolisen seksiekspertin maineen useilla populaareilla kirjoillaan. Knotzin ajatuksiin ja neuvoihin palaan seuraavassa kirjoituksessa, nyt sen sijaan tarjoan muutaman mietelmän professori Kupczakin kirjan perusteella.

Filosofiaa ja teologiaa

Kupczak aloittaa teoksensa ilmaisemalla vakuuttuneisuutensa siitä, että Johannes Paavali II:n ruumiin teologia on tarkoituksellinen vastaisku kartesiolaiselle dualismille. Kartesiolainen dualismi viittaa ranskalaiseen filosofiin René Descartesiin (1596–1650) ja hänen ajatteluunsa tukeutuvaan sielun ja ruumiin vahvaan erotteluun, jossa ihmisruumis alennetaan samalle tasolle muun materian kanssa. Ruumiista tulee kone, tärkeää sen sijaan on henkinen puoli, ajatteleva ihminen, sielu.

Kupczakin mukaan Johannes Paavali II asettuu kaikkea antropologista reduktionismia vastaan. Antropologinen reduktionismi tarkoittaa vähättelevää ihmiskäsitystä, jossa ihminen alennetaan ”maailman” tasolle: toista puolalaistutkijaa seuraten Kupczak mainitsee esimerkkeinä tällaisesta filosofiasta mm. Karl Marxin, Sigmund Freudin, Bertrand Russellin ja Friedrich Nietzschen. Antropologisen reduktionismin tilalle Johannes Paavali II etsii ”adekvaattia antropologiaa”, toisin sanoen hän pyrkii tyydyttävällä tavalla ymmärtämään sitä, mikä on erityistä ihmiselle, mikä tai kuka on ihminen.

Johannes Paavali II löytää ”adekvaatit” filosofiset työkalut fenomenologiasta ja personalismista: häntä kiinnostavat ihmisen kokemusmaailma ja subjektina oleminen. Paavi tukeutuu samalla kuitenkin myös tomistiseen (nimi viittaa keskiajan suurimpaan ajattelijaan Tuomas Akvinolaiseen) realismiin, joka on kiinnostunut asioista itsessään ja tyydyttää objektiivisuuden tarpeen.

Filosofia ei kuitenkaan yksin riitä, vaan varsinaisen lähteen tarjoaa Jumalan ilmoitus ihmisestä. Kupczak yhtyy toisen puolalaistutkijan huomioon siitä, että ruumiin teologia on ”filosofinen eksegeesi” – raamatuntulkinta, joka käyttää hyväksi filosofian saavutuksia.

Filosofinen eksegeesi

Hyvä esimerkki filosofisesta eksegeesistä on paavin tulkinta luomiskertomuksesta, lankeemuksesta ja lunastuksesta. Paavi ei tulkitse 1. Moos. 1–3:n kertomusta kirjaimellisen historiallisesti (tosin hän ei myöskään kiellä Aadamin ja Eevan tai syntiinlankeemuksen historiallisuutta), vaan häntä kiinnostaa ensimmäisten ihmisten kokemus, erityisesti ruumiillisuuden näkökulmasta.

”Jumala loi heidät kuvakseen, mieheksi ja naiseksi hän heidät loi” – ihminen on siis Jumalan kuva kaikessa ruumiillisuudessaan ja sukupuolisuudessaan, miehenä ja naisena. Ennen Eevan luomista Aadam oli yksinäinen, hän kaipasi kaltaistansa ja veroistansa kumppania. Eevan nähtyään hän huudahti ilosta. Mies ja nainen luotiin lahjaksi toisilleen, jotta he tulisivat yhdeksi lihaksi, olisivat onnellisia ja hedelmällisiä. (1. Moos. 1:27–28, 2:18–24)

Paratiisissa mies ja nainen olivat alasti eivätkä tunteneet häpeää (1. Moos. 2:25). Syntiinlankeemuksen jälkeen he kuitenkin tulivat uudella tavalla tietoisiksi alastomuudestaan ja peittivät itsensä (1. Moos. 3:7). Syntiinlankeemus teki subjektista objektin. Ruumiin välineellistäminen on synnin seurausta, ja siltä suojautuakseen ihminen peittää itsensä. Tätä uutta uhkaa kuvaavat Kristuksen sanat aviorikoksesta sydämessä jo himokkaan katseen perusteella (Matt. 5:28).

Kristuksen lunastustyö ulottuu kuitenkin myös ruumiiseen, ja aviopuolisoiden on avioliitossaan heijastettava Kristuksen ja kirkon välistä liittoa (Ef. 5:25-32). Kristus, uusi Aadam (1. Kor. 15:45) paljastaa ihmisen ihmiselle. Ihminen löytää itsensä antamalla itsensä vilpittömäksi lahjaksi toiselle, niin kuin Kristus antoi itsensä kirkolle. Näin opetti Vatikaanin II konsiili (Gaudium et Spes, 22 ja 24), eikä paavi lakannut sitä toistamasta.

Lahja ja kommuunio

Johannes Paavali II rakensi ruumiin teologiansa filosofiselle antropologialleen (jonka magnum opus on nimeltään Osoba i czyn, engl. The Acting Person): ihmisellä on valta päättää itsestään, hallita itseään (puol. termi samoposiadanie merkitsee kirjaimellisesti ”itseomistamista”). Esimerkiksi ”sukupuolivietti” on ymmärrettävä ihmisten tapauksessa aivan eri tavalla kuin eläimillä, sillä ihmisillä tuo vietti on alisteinen tahdolle. Juuri ”itseomistaminen” mahdollistaa sen, että ihminen voi tehdä itsestään vilpittömän lahjan toiselle.

Kun kristilliset aviopuolisot lahjoittavat itsensä toisilleen, he kuvastavat itse Jumalan sisäistä elämää, jossa Isä, Poika ja Pyhä Henki lahjoittavat itsensä toisilleen ikuisin rakkauden sitein. Lahja luo kommuunion, yhteyden.

Communio personarum eli persoonien yhteys on keskeinen termi paavin Vatikaanin II konsiiliin perustuvassa teologiassa. Hänen mukaansa avioliittoa tai perhettä ei riitä kuvaamaan sana ”yhteisö”. ”Kommuunio” ilmaisee paremmin persoonien keskinäistä sidettä, suhdetta ja ykseyttä. Kristillinen avioliitto ja perhe ovat communio personarum ja näin myös kuvastavat itse Jumalaa, joka on communio personarum.

Kristillinen avioliitto on siis Johannes Paavali II:lle enemmän kuin inhimillinen instituutio, maallinen sopimus. Se on kuva Kristuksen ja kirkon liitosta sekä kolmiyhteisen Jumalan ikuisesta sisäisestä elämästä ja rakkaudesta. Aviopuolisot on kutsuttu toteuttamaan ja välittämään tuota Jumalan rakkautta toisilleen.