Puuttuva pala

Suvi P.

“Mun sy-sy-sydämestä puuttuu palanen ja uu uu sä voisit täyttää sen” laulaa teinitähti Robin, eikä lausahdusta voi kovin omaperäiseksi luonnehtia. Pop-kulttuurin toistuvat ilmaukset “jonkin” puuttuvan etsimisestä tulivat esille jo kreikkalaisella näytelmäkirjailijalla, Aristofaneella. Hän sepitti myytin, jossa ihmiset olivat aluksi pyöreitä kuin pallot, mutta heidän ylpeytensä vuoksi jumalat halkaisivat heidät. Näin ihmisistä tuli puolikkaita olentoja, jotka jatkuvasti etsivät puuttuvaa palastaan. Sokrateen mukaan rakkaus onkin “köyhyyden lapsi”, joka jatkuvasti etsii sitä, mitä itseltä puuttuu.

Kun tunnen sydämessäni puuttuvan palasen ja lähden etsimään sitä toisesta ihmisestä, petyn kuitenkin helposti. Hän ei olekaan sitä mitä kuvittelin, arki ei olekaan helppoa, sisälläni oleva tyhjyys ei poistunutkaan. Vaikuttaa siltä, että täydellisesti toinen toisilleen sopivia palasia ei ole olemassa. Kun petyn, myös petän helposti. “Rakkaus”, jonka piti tuoda sydämellemme täyttymys, rikkookin sitä vain lisää.

Joka puolelta kuulutetaan vastaukseksi: “Et voi etsiä onnea toisesta, ihminen on oman onnensa seppä.” Aikanaan kannatin itsekin tätä riippumattomuuden myyttiä. Pitää löytää oma sisäinen rauha, opetella ensin olemaan yksin, hyväksyä itsensä: vasta sitten kykenee tasa-arvoiseen suhteeseen.

Kun kuitenkin katsomme ympärillemme, meidän on pakko huomata, ettei mikään elollinen tai edes eloton luomakunnan osa toimi oman onnensa seppänä. Monimutkaiset ekosysteemit perustuvat sitä vastoin keskinäisiin suhteisiin ja riippuvuuteen toisista. Mikään ei elä eikä mitään synny ilman suhdetta johonkin toiseen.

Jokainen uusi ihminen tulee maailmaan miehen ja naisen välisestä yhteydestä. Jokainen ihminen syntyy täydellisen riippuvaiseksi vanhemmistaan, jotka puolestaan ovat myös täydellisen riippuvaisia toisista ihmisistä, maan antimista, ilmasta ja vedestä. Lapsi kasvaa persoonaksi, kun häntä rakastetaan. Hän ymmärtää olevansa olemassa, kun häntä kosketetaan hellästi ja katsotaan hyväksyen.

Onko meidän sitten aikuisina elettävä ikään kuin voisimme olla onnellisia yksin? Monesti itsenäistymisellä tarkoitetaan jonkinlaista riippumattomaksi tulemista. Aikuisina emme enää tarvitse vanhempiemme tuloja, kotia – entä rakkautta? Entä olemmeko me niin aikuistuneita kodistamme maapallosta, että elämme ikään kuin emme tarvitsisi sitäkään?

En suostu uskomaan, että onni löytyy itsestä. En usko ihmisen enkä minkään muunkaan riippumattomuuteen. Ainoastaan suhteessa Toiseen voimme tietää, keitä itse olemme.

Palaamme lähtöpisteeseen. Kaipaamme yhteyttä, etsimme puuttuvaa palasta mutta huomaamme, että elämänjano tuottaa kärsimystä ja pettymystä. Täytyykö janosta luopua vai onko jossain sittenkin vettä?

Myös Raamatun luomismyytti puhuu ihmisestä kahtena palasena. Ihminen, Jumalan kuva, on mies ja nainen yhdessä. “Ei ole miestä ilman naista, eikä naista ilman miestä”, sanoo Paavali. Samaan tapaan kuin Kolmiyhteinen Jumala on persoonien välinen suhde, mies ja nainen ovat samaan aikaan kaksi persoonaa ja samaan aikaan niin yhtä, että heidän rakkaudestaan syntyy kolmas persoona. He elivät alasti ilman häpeää niin kauan kuin elivät luottamuksessa Luojaansa.

Olennainen osa Raamatun alkukertomusta on kuitenkin se traaginen käänne, että ihmisen suhde Jumalaan, kumppaniinsa sekä koko luomakuntaan jollakin tapaa rikkoutui. Siksi voimme nykyäänkin todistaa ympärillämme rikki menneitä sydämiä, köyhtynyttä maaperää, sotia ja kuolemaa. Meiltä puuttuu rakkautta, puuttuu sen tuomaa turvallisuutta ja luottamusta, joka poistaa häpeän. Janomme on tervettä, koska meiltä puuttuu elävää vettä.

Ei ihme, että kristityt, eritoten kirkkoisä Augustinus, ovat tulkinneet, että kaikki kaipauksemme kohdistuu lopulta Jumalaan. Ei tosin pelkkään persoonattomaan ideaan, vaan todelliseen ja elävään, Aabrahamin, Iisakin, Jaakobin ja Augustinuksen Jumalaan. Häntä, joka kutsuu nimeltä minutkin. Ainoastaan hänen rakkautensa voi tehdä meidät vapaiksi rakastamaan toisiamme.

Tämä ei kuitenkaan tarkoita samaa kuin oman sisäisen rauhan nikkarointi. On nimittäin totta, että vastaus siihen, keitä me olemme, on Toisen käsissä. Mutta jos etsimme sitä pelkästään rikkinäisten ihmisten taholta, emme koskaan tule saamaan tyydyttävää vastausta. Kun meillä kaikilla on kova jano, emme osaa auttaa toisiamme.

Jeesus lupaa, että joka juo hänen antamaansa vettä, ei enää koskaan ole janoissaan, vaan siitä vedestä tulee hänessä lähde, joka kumpuaa ikuisen elämän vettä (Joh.4:14). Itsekseni en tuota vettä voi hankkia tai ansaita, olen riippuvainen Hänestä, joka voi antaa tuota vettä. “Joka elämänsä minun tähteni kadottaa, sen löytää”, sanoo Jeesus. Kun etsin itseäni, hävitän itseni. Kun etsin häntä, joka minut loi, löydän itseni koska hän on ensin löytänyt minut.

Ymmärrettyäni, että minut on löydetty, voin alkaa aidosti rakastaa toisia silloinkin, kun he eivät vastaa odotuksiani. Jumala kutsuu minua oman esimerkkinsä mukaan yhä suurempaan haavoittuvuuteen, ei riippumattomuuteen. Jeesus oli täydellisen riippuvainen Isästä ja täydellisen kuuliainen hänelle omasta tahdostaan. Heidän yksimielinen tahtonsa oli, että hän antautuisi täysin ihmisten käsiin, riippuisi heidän ristillään ja ottaisi vastaan heidän iskunsa.

Jeesus tiesi kuka hän oli, siksi hän radikaalilla tavalla kykeni palvelemaan toisia, tekemään alhaisimman palvelijan tehtävän: “Jeesus tiesi, että Isä oli antanut kaiken hänen valtaansa ja että hän oli tullut Jumalan luota ja oli nyt palaamassa hänen luokseen. Niinpä hän nousi aterialta, riisui viittansa ja kietoi vyötäisilleen pellavaliinan.Sitten hän kaatoi vettä pesuastiaan, rupesi pesemään opetuslasten jalkoja ja kuivasi ne vyötäisillään olevalla liinalla. ” (Joh 13:4-5)

Jumala kutsuu meitä vastaanottamaan elävän vetensä ja pesemään sillä toistemme likaiset jalat, olemaan hänen lahjansa toisille. Meillä kaikilla on paikkamme ja tehtävämme maailmassa, mutta voimme palvella aidosti vasta kun Jumala näyttää meille keitä todella olemme ainutlaatuisina persoonina. Hengellinen kasvu tapahtuu samoin kuin inhimillinenkin: opimme rakastamaan, kun meitä rakastetaan. Kun tiedämme millainen oma sydämemme on, voimme myös ymmärtää mistä suuremmasta kokonaisuudesta se on palanen. Olemme osa Jumalan luomasta palapelistä! Meitä kutsutaan rakentumaan elävinä kivinä siihen hengelliseen rakennukseen, jonka kulmakivenä on Jeesus (1. Piet. 2:4-10).

Ilman kulmakiveä rakennus sortuu, mutta kun tunnemme kulmakiven tuoman turvan ja lujuuden, voimme alkaa rakentua hänen päälleen. Vaikka vain yksi on elämämme kulmakivi, olemme silti myös riippuvaisia muista kivistä: yksin meistä ei ole rakennukseksi. Emme enää ole orpoja vaan kasvamme perheessä. Emme puutu muilta eivätkä he meiltä. Emme enää elä puutteessa vaan yltäkylläisyydessä, josta voimme antaa.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggaajaa tykkää tästä: